lokakuuta 23, 2015

Patarein hylätyssä vankilassa

Viime maanantain lomapäiväni kunniaksi otettiin päiväretken suunnaksi Tallinna ja tarkoituksemme oli viettää hieman erilainen reissu ja sellainen siitä todella tulikin. Koko päivän aikana emme käyneet lainkaan Raatihuoneentorilla, nähneet kauniita leikkokukkakimppuja matkalla Vanhaan kaupunkiin, hypistelleet villasukkia myyvien mummojen taidonnäytteitä, ihailleet kauniita maisemia Toompeanmäeltä tai shoppailleet Virukeskuksessa. Tallinna päivä vietettiin tiiviisti Kalamajan rosoisella ja trendikkäällä entisellä teollisuusalueella.

Olin miettinyt Patarein hylätyssä vankilassa vierailua jo pitkään mutta nyt se sitten konkretisoitui kun näin Facebookista ystäväni syyskuun lopussa sieltä ottamia mystisen rouheita valokuvia. Patarein kotisivuilla kerrottiin sen olevan auki toukokuusta syyskuuhun 12-18 ja muina aikoina olisi mahdollista tilata opastettu kierros. Kävin info@paterei.org kautta kirjeenvaihtoa ystävällisen oloisen Mirjamin kanssa ja sovimme opastuksen 19.10. klo 11.30 alkaen. Eckerön laivan rantauduttua satamaan oli kello jo reilusti yli yhdentoista joten nappasimme taksin ehtiäksemme varmasti ajoissa osoitteeseen Kalaranna 2. Paikalla meitä odottikin jo pipopäinen, pitkä virolaismies "Nikolai Kask, Paterein viimeinen vankilanjohtaja". Koska parinkymmenen hengen opiskelijaryhmä ei vartin odottelusta huolimatta koskaan saapunut paikalle saisimme ihan privaattiopastuksen Nikolain kanssa, WAU! Vankilan ruosteinen, iso rautaportti auki ja sisälle entisen johtajan perässä....





 Vankilan pihamaalla lojui villiintyneen kasvillisuuden seassa paljon ikävännäköistä piikkilankaa. Ränsistyneet, entiset vankien ulkoilukopit toivat mieleen ihan tarhattavien eläinten pienet häkit. Nikolain kehotuksesta kiipesimme kiltisti ylös katsomaan koppeihin siitä perspektiivistä mistä vartijat olivat vangittuja katselleet. Ylhäällä oli myös hyvä katsoa mihin astuu sillä osa puulattiasta oli pudonnut jo pois aikojen saatossa. Tuolla alhaalla vangit olivat saaneet ulkoilla tunnin päivässä - muu aika oli vietetty vankilan sisällä. Aika hurjaa touhua täällä on ollut neuvostovallan aikana ja vielä 1990-luvun alkupuolellakin...vain 90 kilometrin päässä Helsingistä...







Tsaari Nikolai I käynnisti Patarein merilinnoituksen rakentamisen vuonna 1828 ja 12 vuotta myöhemmin rakennus oli valmis, kertoi Nikolai Kask suomeksi, joka välillä hänen innostuessaan muuttui viroksi mutta yllättävän hyvin miehen värikkäästä kerrontatyylistä sai silti selvää. 170-vuotisen olemassaolonsa aikana Patarei on ollut siis merilinnoitus, armeijan kasarmi, vankila ja nykyään se toimii kulttuuripuistona. Vuodesta 1920 alkaen näiden muurien suojissa on ollut vankila, jota vuorollaan isännöivät venäläiset, saksalaiset ja virolaiset. Viimeinen teloitus Patereissa on suoritettu 1991 ja vankila sulki ovensa vuonna 2002 kun viimeiset vangit siirrettiin uuteen Tartton vankilaan. Me kuuntelimme Nikolaita välillä aina nyökkäillen. Muistelin Sofi Oksasen Puhdistus -elokuvan vankilakohtauksia, jotka oli kuvattu täällä vankilassa ja minua vähän puistatti....




Seuraavaksi nousimmekin sitten portaat ylös ja sukelsimme karun vankilan sisälle. Tuntui jotenkin kummalliselta kävellä tiloissa, jotka olivat jääneet sulkemisen jälkeiseen tilaan tai olihan täällä toki ehditty jo sotkea ja rikkoa paikkoja melkoisesti. Varmaan myös osa tavaroista on hävinnyt aikojen saatossa lopullisesti koska jossain pesualtaissa ei ollut enää jäljellä hanoja.... Patareissa aika oli pysähtynyt vuoteen 2002 ja seinällä näkyi vielä vanha Anttilan kalenteri tuolta vuodelta.
Varsinaista paluuta menneisyyteen....



Omaisten tapaamishuoneessa vangilla oli ollut mahdollista keskustella lasin läpi puhelimella häntä tapaamaan tulleen vieraan kanssa. Neuvosvallan aikana vieressä seisova vartija oli kirjannut ylös tarkkaan keskustelut. Patarein vankilassa ei ole enää minkäänlaista valaistusta vaan me liikuimme Nikolain pienen taskulampun kanssa. Kuvaaminen tiloissa oli melko haastavaa. Patarein vankilakierrokselle kannattaa varata lämmintä päälle sillä sisällä paksujen muurien suojissa on kosteaa ja kylmää myös kesällä. Meren puolella muurien paksuus peräti 160cm. Kengät kannattaa valita myös siten, että niillä on hyvä liikkua epätasaisilla portailla eivätkä ne ole kovin liukkaat koska lattioilla on kaikenlaista rojua, roskaa ja pölyä.


Tässä aavemaisen sokkeloisessa ympäristössä ja näiden seinien sisällä on istunut lukuisia erilaisia ihmisiä: murhamiehiä, varkaita, huumekauppiaita kärsimässä tuomiotaan eristyksissä - naisia ja miehiä. Saksalaismiehityksen aikana Patarein selleissä ovat juutalaiset odottaneet kuolemantuomiotaan, neuvostomiehityksen aikana puolestaan Siperiaan kuljetustaan odottavat tuomitut. Virolaiset poliittiset vangit ovat olleet näiden muurien takana kummankin miehityksen aikana, kertoi oppaamme. Tuntui jotenkin oudolta ajatella kuinka monia erilaisia ihmiskohtaloita tämän nyt autioituneen rakennuksen läpi oli kulkenut niiden 82 vuoden aikana kun siellä on ollut vankila...  


Näimme toimistosiivessä hylättyjä työhuoneita. Kirjoituspöytien laatikot oli vedetty auki, samoin kaappien ovet ja papereita pitkin lattioita. Ikkunalaudalla yksinäinen tuoli kuin nostettuna katsomaan ulos tästä kaikesta. Erikoinen punottu katto yhdessä täysin tavaraa täynnä olevassa huoneessa. Kassakaappeja, muumioituneita viherkasveja, työtuoleja, hienoja valaisimia ilman sähköä katoissa, ikivanhoja konttorikoneita jostain menneisyydestä....pölyn peitossa...yksinään....



Tässä huoneessa oli oppaamme Nikolai Kask istunut johtaja vuosinaan Patarein vankilassa. Huoneen seinät oli paneloitu neuvostomiehityksen aikana tummilla paneeleilla puoleen seinään antaen huoneelle arvokkuutta. Johtajan huoneen ovessa oli paksu nahkavuoraus napeilla takaamassa yksityisyyden huoneen käyttäjälle. Viereisessä huoneessa johtaja oli tarjonnut vierailleen kahvia. Kosteus oli täälläkin saanut maalin lohkeilemaan seinistä isoina suikaleina. Johtajan selän takana seinässä oli ollut myös piilossa kassakaappi. Se oli kiinni vielä tälläkin hetkellä.



Seuraavaksi meidät johdattiin ovelle, josta vankilaan sisääntuotavat vangit olivat saapuneet Patareihin. Vangin henkilökohtainen omaisuus kerättiin talteen sinisen tiskin luona ja mm. kännykät rikottiin vasaralla tuusannuuskaksi etteivät vartijat varastaneet niitä. Neuvostovallan aikana vangeilta otettiin pois myös esimerkiksi kengännauhat, kuminauhat ja napit mahdollisten väärinkäytösten välttämiseksi. Sitten siirryttiinkin jo selliosaston puolelle ja kalteriovet takana sulkeutuivat.... Liikkuminen tiloissa muuttui entistä epätodellisemmaksi mutta onneksi näissä ulkoseinien huoneissa oli sentään luonnonvaloa.





Vankilassa jouduttiin käyttämään koviakin keinoja vankien rauhoittamiseksi pakkopaidasta lähtien. Kysyimme Nikolailta mikä ihmeen "atrain" oli nojallaan seinään vasten ja sain sitten demonstroida entisen vankilan johtajan käskystä miten tätä oli aikoinaan jouduttu käyttämään. Kuvassa minua hymyilyttää mutta oikeastaan olin kyllä melkoisen hermostunut selkä seinää vasten tilanteessa. Ehkä tämä sitten on sitä tuskaturismia parhaímmillaan...eikä vankilassa olo oikeasti kyllä naurattanut.




Kaikki vangit mitattiin sekä valokuvattiin vankilaan saapuessaan ja he joutuivat jättämään myös sormenjälkensä talteen. Tässä huoneessa oli pimiöstä lähtien kaikki valokuvien kehittämiseen tarvittava. Narulla roikkuivat enää pyykkipojat tyhjinä. Kuivumassa olevat valokuvat - jotka olin nähnyt netissä tästä samasta paikasta joskus aiempina vuosina otetuissa kuvissa - olivat lähteneet jonkun tarvitsevan mukaan täältä. Seinillä näkyi liimattuna tyttökuvia, joita oli muuallakin vankilan seinissä....antamassa edes jotain pientä lohtua tähän karuuteen....


Menimme yhä syvemmälle pimeässä vankilassa oppaamme perässä ja tulimme lukittujen sellinovien käytävälle. Oma suuntavaistoni siitä mistä olimme tulleet ja mistä pääsisimme täältä pois oli jo täysin kadonnut. Piti luottaa vain entiseen vankilan johtajaan ja seurata hänen taskulamppunsa valokeilaa. Patarein selleihin oli majoitettu useita ihmisiä jaettuun tilaan. Vain erityssellissä pystyi olemaan yksin. Oppaamme kertoi, että Moskovan olympialaisten aikana 1980 sellien ikkunat oli peitetty levyillä Tallinnassa järjestettävien olympiapurjehdusten ajaksi etteivät vangit järjestä mitään mielenosoituksia kisavieraille tai häiritse kisojen toimintaa muutenkaan.




Tässä ollaan sellissä valokuvassa viimeisen vankilan johtajan kanssa. Leppoisan mukavan mies, jolla oli huikean paljon tarinoita tästä vankilasta. Vaikea kuvitella, että tämä mies oli ollut tekemisissä todellisten rikollisten kanssa ja joutunut setvimään myös itsemurhan tehneiden vankien kohtaloita.



Jätimme taaksemme selliosaston hetkeksi ja pääsimme katsomaan vankilan lääkärin työhuonetta. Itse sairaalapuolelle emme tällä vierailulla päässeet ja se minua vähän harmittaa sillä netin syövereistä löysin sieltä melkoisia kuvia, joissa vielä vanhat leikkausalin laitteetkin ovat paikoillaan. Näimme sentään heleän sinisillä seinillä varustetun röntgenhuoneen. Siellä seisoi edelleen vanha röntgenlaite. Yhden huoneen ikkunassa roikkui myös herkät tähdillä varustetut valoverhot. Mitä ihmettä tässä huoneessa oli mahtanut sijaita joskus? Huoneen ikkunat oli myös osittain peitetty valkoisella maalilla...liian herkkää tähän tilaan ja rakennukseen...




Vierailumme vankilan uumenissa alkoi lähestyä viimeistä kohdetta eli laskeutuisimme kellarikerroksen teloitushuoneeseen. Huoneet seinät oli maalattu punaisella maalilla ja lattialla kiemurteli vanha vesiletku siistimiseen. Tänne tuotaessa vangin pää oli peitetty pussilla ja sitten ....
Minua kylmäsi entistä enemmän ja toivoin, että voisimme kohta jo mennä takaisin auringonpaisteeseen ja ulos vankilasta. Viimeinen vanki on teloitettu tässä huoneessa vuonna 1991 siis neuvostovallan aikana.

  

Tuntui mukavan vapauttavalta hengittää puhdasta ilmaa sisäänsä ja katsoa sinistä taivasta auringonpaisteesta. Olimme viettäneet Patarein vankilan sisätiloissa melkein tunnin verran Nikolain seurassa. Kiven sisällä oli mielenkiintoista mutta sieltä pois pääsy oli myös mukavaa! Toki paljon jäi vielä katsomatta mutta ehkä sitten toisen kerran ja ihan omin päin seikkailemaan. Silloin on pakko olla oma taskulamppu mukana ja ehkä jonkinlainen kartta myös...



Saimme kuulla, että Patarein vankilaan on yritetty myydä useampaan otteeseen mutta ostajaa sille ei ole vielä löytynyt. Paikka on ehtinyt nyt olla tyhjillään jo pitkään luonnon ja sääolosuhteiden armoilla. Kosteus, meren läheisyys ja ilkivaltakin turmelevat rakennusta. Nikolai kertoi meille, että Tallinnan Taideteollinen korkeakoulu oli jossain vaiheessa kiinnostunut rakennuksesta ja pihamaalla näimmekin opiskelijoiden tekemiä graffiteja. Täällä on myös järjestetty taidenäyttelyitä ja Patarein alueella on tehty muoti- ja mainoskuvauksia. Kun Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat  teos ilmestyi muutamia vuosia sitten kirjan julkaisukuvat otettiin täällä. Nikolai Kask kertoi ylpeänä tavanneensa myös kirjailijan itsensä. Patarein alueella toimii kesällä myös kahvila, joka nyt oli suljettu. Vankilan ulkoseinässä näytti nyt olevan mustavalkokuvien rivistö laitapuolen kulkijoista...

Kuva lainattu netistä.




Patarei on mielenkiintoinen, osittain karmivakin kokemus. En suosittele lapsille enkä herkkähermoisille henkilölle. Kannattaa ehdottomasti ottaa opastus koska silloin tästä saa enemmän irti. Me halasimme Nikolai Kaskin kanssa ja kiitimme hyvästä, henkilökohtaisesta opastuksesta. Häntä odotti nyt portilla paljon suurempi suomalaista ryhmä ja me jatkoimme eteenpäin....





9 kommenttia:

  1. Miten voikin olla samaan aikaan karmaiseva ja hurjan kaunis paikka. Mahtava kokemus varmasti.
    Mukavaa lauantaita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kokemus oli ristiriitainen - karmiva, mielenkiintoinen ja houkutteleva. Se miten luonto on muuttanut materiaaleja oli kaunista - ruosteiset ovet kiehtovia ja halkeava maali seinissä kuin taideteoksina. Vehreän kasvillisuuden rehottaminen ulkoilukopeissa ja kurottautuminen ylös, valoa kohti ympäristöstä välittämättä, uuden alkua ja samalla jonkun loppumista. Rosoista ja kaunista samaan aikaan.

      Huikea kokemus - suosittelen!

      Aurinkoa sinnekin lauantain kunniaksi :)

      Poista
  2. Ai hurja! Mielenkiintoinen juttu! Toi kalasataman alue on jotenkin kiehtova. Siellä on kivoja kahviloita,ravintoloita, putiikkeja...ja muuta jännäää...ei aina sitä samaa raatihuonevillasukkakukkatoriivonikkoloa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kalamajan alue on jo muuttunut paljon siitä mitä oli pari vuotta sitten ja tulee varmaan muuttumaan :) Erilainen osa Tallinnaa ja trendikäs juuri nyt.
      Vankilaa suosittelen kyllä jos ei ole pelkää tällaisia paikkoja :)

      Poista
  3. Hei!


    Minun nimeni on Aino ja olen freelancer Promo logic:lla, nettimedia toimistolla. Olisimme kiinnostuneita lisäämään 2-3 lausetta ja linkin teidän sivullenne sovittuun hintaan vuodeksi.

    Olkaa hyvä ja ilmoittakaa jos tämä kuullostaa kiinnostavalta ja annan lisätietoja. Jos omistatte myös muita sivuja, olkaa hyvä ja liittäkää niiden URL osoitteet jotta voin käydä myös ne läpi mahdollista sopimusta varten.

    Kiitos ja pikaisiin kuulemiin!

    Ystävällisin terveisin

    Aino Nurminen
    nurmien.aino@gmail.com

    VastaaPoista
  4. Melkoisen hurjassa paikassa olettekin vierailleet. Paikasta tekee niin kiehtovan, että sillä on historiansa aikana ollut niin monta tarinaa...ja ihmiskohtaloa. Olit kirjoittanut hyvin mielenkiintoisella tavalla ja vaikka kuvia ja tekstiä oli paljon, jaksoi se lukea kiinnostavuutensa vuoksi loppuun asti. Varmasti mieleenpainuva retkikohde...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Satu N :) Paikka oli hurja mutta itseäni se kiinnosti juuri sen takia, että on osa Viron lähihistoriaa ja kaikki tapahtui niin lähellä meitä... Mietin mielessäni Patareissa kävellessä, että näin olisi pahimmassa tapauksessa voinut olla Suomessakin vuoden 1945 jälkeen....mutta onneksi ei ollut. Tästä aiheesta en osannut kirjoittaa yhtään lyhyemmin vaikka yritin... Opas taisi mainita, että Patarei on koskettanut lähes kaikkia virolaisia tavalla tai toisella - siellä on ollut perheen jäseniä, sukulaisia ja tuttavia...

      Poista
  5. Mielenkiintoinen paikka. Sinun kuvasi eivät ole yhtään niin karmivia kuin ajatus paikan historiasta. Heti alussa mieleeni tuli Kuin kyyhkyt katosivat -kirja. Ihana tuo siilin kuva lopussa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Etanaelli! Rouheudessaan paikka oli itse asiassa kaunis mutta samalla todella kauhea. Uskoa ettei paikasta saa yhtään niin paljoa irti jos ei ole opasta kertomassa siitä. Minun on lukupinossa juuri Kun kyyhkyset katosivat kirja. Puhdistusta en ole koskaan lukenut, sen näin vain elokuvissa ja leffan jälkeen mietin samaa miten lähellä kaikki oli meitä ja silti emme olleet tästä tietoisia....
      Siili kuva oli osa muurin maalausta ja se kevensi vähän kirjoituksen loppua...

      Poista